Metallinen, nyt jo reunoiltaan ruostunut salpa ja tummennut lukko telkesivät tien tunneliin, Aivan kuten silloin joskus, ihmisikä sitten. Silloin laudatkin olivat vielä vaaleita, jänteviä ja vastasahattuja, nyt aurinko oli harmaannuttanut ne. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
”Tuostahan melkein mahtuu jo”, Leo sanoi sydän pamppaillen, ja repi lautaa kaikin voimin. Pölyä ryöppysi kasvoille ja lahon puun säleet raapivat kämmentä, mutta Leo ei luovuttanut. Kipu tuntui hyvältä, lika kasvoilla oikealta, rehelliseltä. Lauta paukahti ja irtosi. Ella katsoi isäänsä silmät pyöreinä.
”Tuonneko me mennään”, hän kuiskasi.
”Sinne.”
