Silvio palaa vuosien kiertelyn jälkeen takaisin kotikyläänsä. Maalaismaisema tuntuu jähmettyneen kehyksiinsä kuin ajaton maalaus menneiltä vuosikymmeniltä. Mutta harjaantunut silmä huomaa, että pinnan alla kuohuu. Elämä ei esteistä piittaa. Se murtaa uomansa ja ryöppyää kohta vapaana.

”Ruumis on helposti tyydytetty. Mutta sydän esittää vaatimuksiaan, sydän haluaa rakastaa, riutua, palaa mistä hyvänsä tulesta… Sitä me kaikki halusimme. Palaa, roihuta, ahmia päivämme ahneesti niin kuin tuli ahmaisee metsän.”

Voiko ihanammin hairahtaa kuin rakkauden takia?

 

OMA ARVIO:

*