Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin. Jos Serjoza olisi lähtenyt muiden mukana armeijaan, jos pojan kurkku ei olisi tullut kipeäksi, jos poika ei olisi enää ollut oppilas vaan sotilas ja tullut ensimmäisille lomilleen miehistyneenä, rohkeampana, vaativampana,
Ei olisi ollut liioiteltua muistaa Svetlanaa, koulun musiikin opettajaa. Leningradissa jossain suuressa levymyymälässä, ajatella että kotipuolessa ei ollut tällaisia valikoimia ja niin edelleen, Ei olisi ollut sopimatonta tulla lomilla poikkeamaan ja tervehtimään tuliaisen varjolla. Ja sitten Seejoza olisi seissyt ovella käytävän päässä, painanut summeria.
Svetlana Kovalevna on kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjosa, ujo poika, joka oli salaa häneen syvästi rakastunut. Sen tiesi vain Sasa, jonka kansaa Serjosa makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piri tulla kosmonautteja. Sama Sasa, jolle Serjosan äiti aina soitti ja haukkui, kun omasta pojasta oli huolta.
Kun ammoinen dokumentti herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttäisi kääntyvän. Neuvostotodellisuuden on oltava dokumentin väärtti ja dokumentille satava ylväs jatko. Mutta missä on Serjosa?
Katri Lipson kirjoittaa unelmien hauraudesta ja surun hulluksi tekevästä voimasta. Lukija löytää itsensä keskeltä 1980-luvun Murmanskia. sen tuoksuja, värejä ja puhetyyliä, ja on siellä itsekin kuin kotonaan, häpeää vuokrahuoneen laikukasta seinäpaperia ja polttaa kämmenensä kuumaa teelasia vasten. Ja saa lohdutuksen.
OMA ARVIO:*
