Kylmä tuulenvire pudottaa puusta vesiryöpyn niskaani, ja samalla sälekaihtimet kiertyvät auki. Se perkeleen hujoppi tuijottaa parin metrin päästä ikkunan takaa märkiä ja karvaisia kasvojani. Se on siinä hetken ja aistin sen olemuksessa aitoa pelkoa. Sellaista, joka on kuin suoraan painajaisista heränneen ihmisen kasvoilla, kun unien möröt seisovatkin sängynpäädyssä ruokalaput kaulassa kuola valuen.
Tor on aivan tavallinen mies, eronnut, yhden lapsen isä, joka ahdistuu sateella. Hänellä on rituaali: päivittäin hän testaa todellisuutta satuttamalla itseään, joskus veitsellä tai saksilla, joskus kekseliäämmin. Se ei riitä. Maailma ei ole oikeudenmukainen, ja hän on saanut tarpeekseen. Kukapa ei haluaisi tehdä kuten hän: antaa pedofiileille ja muille pahantekijöille ansionsa mukaan.
Sehän on hämmästyttävän helppoa. Riittää esiintyä netissä alaikäisenä tyttönä ja sopia tapaaminen aikuisen miehen kanssa, ja kaveri hoitaa itse itsensä paikalle, opastaa kotinsa ovelle ja tarjoaa Nissaninsa raaputettavaksi. Sen valkoinen pinta on kuin luotu kirjallisen työn alustaksi, ja kun mies itse ilmaantuu paikalle juuri pedofiili-sanan O;n kohdalla, on aika siirtyä auton käsittelystä ajajaan. Jollei tästä jää kiinni, on hyvä jatkaa.
Mutta Toria seuraa outo varjo. Hän ei sitä huomaa, mutta muut aistivat sen kyllä. Sitä mukaa kun sarjamurhaajan saldo kasvaa, paisuu myös kauhu, jota tuo varjo herättää. Entä Tor itse, miksi hän kulkee lelupuhelin taskussaan? Mikä hänen elämänsä oikeastaan on näin raiteiltaan saanut?
OMA ARVIO: **
