”Nolasin itseni kun huusin: Ettekö näe että nämä menetelmät saavat aikaan ruumiita, mutta minulle vastattiin: Kaikkia ei voi pelastaa. Ei niin, kenellekään ei ole käynyt hyvin. Ei edes minulle. Minulta puutuvat jalat silloin kun pitäisi tanssia. Minulta puutuvat kädet silloin kun pitäisi syleillä. Minulta puutuu suu silloin kun pitäisi suudella. Viihdyn edelleen parhaiten hautausmailla, hautojen keskellä. Olen edelleen sitä mieltä että puliukot haisevat isältä, vaikka he kuvottavatkin minua. Silti ilahdun kirjeestäsi. Poljen postiin, ostan paketin, sitten apteekkiin, kirjakauppaan ja kauppaan. Lähetän sinulle samana päivänä hammasharjan, hammaslankaa ja kirjoja. Ennen kuin suljen paketin, sujautan sinne Dan Anderssonin runoja, kirjoitan keltaisen post-it –lapun, HUOM. Katso sivu 72, ”Vanki” (kolme parannuksen askelmaa). Sitten panen mukaan myös kaksi karkkirasiaa, Svarta kattenia ja Zoota. En tiedä miksi.”

Anni ja Sami, sisko ja veli. Kertoja Anni on murtautunut lapsuutta varjostaneesta riippuvuuksien kehästä toiselle puolelle, sosiaalityöntekijäksi. Isoveli Sami on narkkari. Annin sanojen virta vetää mukanaan, pakottaa lukemaan, panee näkemään. On läheisten vuoro sanoa sanansa.

OMA ARVIO:***