Läpikulkumatkan ihmiset ovat lähes poikkeuksetta matkalla jonnekin, mutta eivät välttämättä itsekään tiedä, minne. Usein he ovat miehiä muutoksen kynnyksellä. Kertomuksissa eletään etupäässä maaseudulla 60-luvun Smoolannissa, mutta välillä Åke Edwardson siirtää tarinan 90-luvulle. Ajat muuttuvat, henkilöt pysyvät ja samalla syvenevät.
Edwardsonin surumielisen huumorin valaisemissa kertomuksissa on usein läsnä väkivallan uhka, mutta vain harvoin se purkautuu teoiksi.
”Seuraavana päivänä murtauduin vaunuun. Sisällä oli kuollutta ja autiota, silti tuntui kuin sinne olisi jäänyt jokin yksinäinen kirkaisu, kuin nainen ja kenties tyttökin olisi jättänyt sinne omansa.”
OMA ARVIO:**
